elämäni yhdeksästoista kesä valuu hiljaa läpi solujen, imeytyy kosteina, harmaina aamuina painamaan harteita.
muusta en saa otetta, viimeiset kaksi (kolme neljä kuusi neljätoista) kuukautta ovat lähinnä jättäneet ohutta, homekasvuston kaltaista rihmastoa ihon taipeisiin. muistan kyllä pääskyset, ne monet eri taivaat, lasinsirut jalkapohjien alla, äänet ja värit jossain aivokuorella.
ne eivät vain tunnu omilta, sillä puutun itse niistä muistijäljistä. ne ovat kuin unia, joissa katsoo vierestä itsensä kävelevän pinnan alle ja pudottavan marmorikuulia kymmenennestä kerroksesta asfalttiin.
elämäni yhdeksästoista kesä on myös kylmin, jonka muistan. pidän siitä, tyhjyys tuntuu luontevammalta viileässä. sängyssä makaaminen ei aiheuta niin suurta häpeää.
kaikki on mukavasti laimeampaa,
levinneitä vesivärejä ja yötaivaan harsopilviä.
