??? ?

Kellun jossain varsin miellyttävässä aikataulujen, listojen, koreografiamaisten päiväntoteutusten jatkumossa, jossa voin mekaanisesti mukautua kellon viisariin. Alleviivauskyniä, tasaisia desilitroja, tarkasti mitattuja tunteja (tunteita); ei nyt ole aikaa kaaokselle, leikkaan katastrofin irti päiväaikataulusta. Juon kahvia. Täytetyt, korkeammalta koordinoidut päivät eivät laske kauhua sisäänsä, niihin ei mahdu tuntikausia vievää sängystä nousemista (tai nousemisen suunnittelemista) tai omatoimisen lobotomian kaltaista apatiaa ("Jos tuijotan tapetin köynnöskuviota tarpeeksi monta vuotta kyljelleni maatuen, näenkö sen kasvavan?").

Mutta pääni vuotaa kuin seula. Osaan kyllä taulukoida tuntien kulkua, asettaa askeleni sopivasti vieraaseen rytmiin ja hengittää sisään ulos sisään ulos (tauko, ettei pyörrytä) ja sisään taas, älä pidätä hengitystä. Silti löydän itseni huoneista, joita en normaalisti näe tällaisessa valossa, tapailemassa jonkin kadotetun valon helmoja, kallo kaikumassa ajatusten poissaoloa. Käteni unohtavat kesken liikkeen, miten pikakahvipurkin kansi suljetaan. Aterimet putoavat käsistäni, en saa solmittua kotiverkkareiden nauhoja. Jääkaappi hengittää päälleni ummehtunutta valoa, miksi avasinkaan sen? Päivät pursuavat uudenlaista tahtia, vaativat keinotekoista selkärankaa, silmien sulkemista; älä päästä raskasta taivasta sisään, katso pois tehtaan matalalla roikkuvista savunoroista, älä pysähdy katsomaan itseäsi peilistä. Ajatukset täytyy ripustaa listoina paperinpaloille ympäri ympärilleni lohdullisesti seinänsä sulkenutta taloa, sillä muuten en voi olla varma niiden olemassaolosta (vai oliko se sittenkin unta, suunnitelma oliivileivästä, mustavalkokuvat korkeista rakennuksista, huimaus korkeassa heinikossa?).

Mutta kunhan muistan istua alas, sisään ulos sisään ulos, kaataa kiehuvaa vettä kattilasta kaksin käsin, kunhan muistan juoda tarpeeksi monta litraa vettä, minä kyllä selviän,

selviänhän?